Viime keväänä innostuin kokeilemaan perennojen ja muiden kasvien kasvattamista siemenistä. Siementen maailmaan mennään siementen myyjien verkkokaupan kautta. Sadat kukkivat ihanuudet vilistivät silmissäni, kun selasin eri kauppiaiden mainoksia. Pian postiluukusta tipahteli pulleita kirjekuoria eri siementoimittajilta. Myös jotkut juurakot olivat mielestäni kokeilemisen arvoisia. Olihan isoäidilläkin daalioita ja ei niiden kasvattaminen kovin haastavalta touhulta vaikuttanut.

Ohjeita kyllä löytyisi

Siemenpussien ohjeiden tarkkuus ja käytetty kieli vaihtelivat eri toimittajien välillä. Toisessa pussissa lämpötilavaihtelujen muutostarpeet lueteltiin päivien tarkkuudella ja toisessa ylimalkaisesti: ”kylvä keväällä taimiruukkuihin”. Tutkin asioita vimmatusti myös netistä. Koska käyn päivätöissä, en voinut heittäytyä projektiin niin kokonaisvaltaisesti kuin mitä olisin halunnut. Jouduin vetämään linjoja suoriksi ja jättämään huomiotta monia huippuosaajien neuvoja kuten kuukalenterin niksejä tai mullan kuumentamista uunissa. Laadin itselleni yleisohjeen: kaikki kylvetään helmi-maaliskuussa ruuanlaitosta vapautuviin kierrätyspurkkeihin ja kasvupaikaksi valitaan työhuoneen ikkunalauta. Sentään ostin taimimultaa, sillä muista multatyypeistä varoiteltiin kovasti liian vahvoina. Tästä, se aluksi helpolta hommalta näyttävä pyöritys, sitten alkoi.

Maito- ja viilipurkit olivat aluksi sievässä pikkurivissä muovikelmun alla työhuoneen ikkunalla. Sumutinpullo (olin lukenut kasteluohjeet) oli asetettu kätevästi käden ulottuville. Sitten alkoi taimien kouliminen ja kaikki alkoi nopeasti kertautua ja kertautua. Kaikenkirjavia taimipurkkeja kertyi koko ajan lisää ja pian ne valloittivat kaikki mahdolliset ja mahdottomat tasot asunnostamme. Kasvatuspuuha kaupungissa ilman asianmukaisia tiloja aiheuttaa melkoista sotkua: multaa valuu parketille ja purkkivarastot pursuavat, puhumattakaan aikamoisen epäesteettisestä yleisilmeestä.

Olin kuitenkin aivan innoissani. Muu perhe seurasi taimiprojektiani vähemmän innostuneena. Tutkin ituja ja taimia heti herättyäni ja hyvästelin ne illalla nukkumaan. Uusia huolenaiheita nousi jatkuvasti esille, eikä taimineuvolaa oltu vielä keksitty. Kuka osaisi hoitaa taimia poissaollessani? Olin lähdössä viikoksi matkalle ja juuri niihin aikoihin nousi muutama hento suurennuslasilla nähtävä itu hitaasti itävästä lajista. Harkitsin matkustamista sinivaleunikon alun kanssa, sillä työkaverikin kertoi kuljettaneensa tomaatintaimia koko kesän peräkärryllä mukanaan. Perheenjäsenten sitouttaminen alkoi.

Miten meni niinku omasta mielestä?

Taimet olivat ottaneet kodistamme fyysisen yliotteen ja saaneet minut henkisesti pihteihinsä. Pikkuhiljaa ymmärsin myös, että ohjeita olisi kannattanut lukea tarkemmin. Osa siemenistä ei itänyt kunnolla, osan olin kylvänyt liian aikaisin. Daalian juurakot olivat kasvaneet ruukuissaan tilaa vieviksi pehkoiksi, vaikka opettelin niiden latvomisenkin netistä. Saviruukkuja oli toista kymmentä ja elättelin toiveita siirtää ne ulos omille kasvupaikoilleen. Mutta miten niin ne voi istuttaa ulos vasta jonkun mystisen hallayörajan (10.6.) jälkeen? Ja herraisä – lisäksi ne pitää kuulemma syksyllä viedä viileään talviunille.

Heikko luonnonvalo ja korkea huoneen lämpötila osoittautuivat myös huonoksi yhdistelmäksi. Esimerkiksi tsinniat kasvattivat spagettimaisen ohuet varret ja kaatuilivat ilman grillitikkujen tukea.

Se ihmetytti kokeilijaa, sillä verkkokaupan mainoksessa sanottiin: ”tsinnian varret ovat tanakoita ja kasvutapa pensastava”. Tästä tuli yksi tärkeimmistä opeistani: älä hätäile kylvöjen aloittamisessa.

Muitakin haasteita tuli. Joissain ohjeissa mainittiin siementen kylmäkäsittelyn tarve. Joissain pakkauksissa asiasta ei mainittu, vaikka olisi pitänyt. Kaupunkikylväjän on pakko turvautua keinotekoiseen jääkaapissa tapahtuvaan kylmäkäsittelyyn. Kylmäkäsittelin sinivaleunikon, ukonhatun ja kurjenmiekan siemeniä. Jääkaapin lämpötila oli ilmeisesti liian korkea, sillä vain pari haituvaa nousi mullasta. Ne olisivat todennäköisesti lähteneet liikkeelle ilman jääkaappikikkailuakin. Päätin, että ensi kerralla teen tämänkin kunnolla ja mielellään annan luonnon itsensä hoitaa oman työnsä.

Toukokuun lopussa kotimme oli muuttunut viidakoksi. Olimme kuin Muumilaaksossa, jossa Muumimamman istuttamasta siemenestä kasvoi viidakko (ja siitä se seikkailu sitten alkoi). Viidakon raivaamista muistuttava operaatio oli kodin tyhjentäminen taimiröykkiöstä. Täpötäysi autolasti kerrallaan ”puutarha” siirrettiin kaupungista maalle. Kun vihdoin pääsin pyyhkimään ikkunalaudat multaharsosta puhtaiksi ja kantamaan lisäpöydät varastoon, huokasin. Olin kuitenkin tyytyväinen ja päätin tehdä tämän ensi keväänä uudestaan, ehkä vähän viisastuneena.

Se kukkii sittenkin!

Mikä tässä touhussa viehätti? ”Miksi et mene ostamaan taimia taimikaupasta?” minulta kysyttiin. Minulle kasvattaminen prosessina on yhtä tärkeää kuin lopputulos. On ihanaa oppia uutta, kokeilla ja nähdä jonkun asian onnistuvan. Pieni etukeno kohti kesää viilipurkissa vihertävää itua katsomalla antoi minulle voimia. Iloa tuotti myös se, että jakaessani suurimman osan taimistani muille ihmisille näin ilahtuneita ilmeitä.

Ihmeellistä oli kaiken sähläämisen jälkeen nähdä loppukesästä värikkäitä daalioita, tanakoita tsinnioita sekä sinipallo-ohdakkeen, punahatun ja sormustinkukan alkuja. Tomaateista taas ei kannata puhua sen enempää. Ihana oranssi jättidaalia jaksoi kukkia koko kesän greipin kokoisin kukinnoin. Hauskaa oli nähdä perheen nuorison epäuskoinen ilme syys-lokakuussa kukkivaa kolmimetristä salkoruusua ihmetellessä. ”Onko äiti toi oikeasti se sama, mitä sä kasvatit siinä viilipurkissa talvella?” On se.