Arjen työkiireet ja tuttavapiirin ihanat ylioppilasjuhlat olivat viime aikoina vieneet voiton mökkeilystä. Nyt vihdoinkin koitti vapaa viikonloppu ja kaasutin autoni kanssa maalle heti, kun töiltäni ennätin.

Keittiössä touhutaan

Saavuttuani kesäkuun toisena viikonloppuna maalle, keittiössämme vatkain surisi ja uuni kuumotti. Kakkupohjaa ja pullaa nousi rivakkaa tahtia uunista ulos ”Puutarhamajurin” (=äitimme) ja hänen ”Saaristosiskonsa” toimesta. Käytiin kiivasta keskustelua siitä, olivatko mansikat kyllin makeita ja missä vaiheessa kakut kannattaa täyttää. Varsinaisena kakkumestarina toimi tätini – me muut katselimme kunnioittavasti hänen toimiaan ja yritimme pysyä poissa jaloista.

Terassikahvit jo perinne

Syynä tähän kiivaaseen keittiötouhuun olivat lauantaina pidettävät terassikahvit, jonne olimme kutsuneet kyläläisiä. Kutsukortit oli pari viikko aiemmin sujautettu kylätien varren postilaatikkoihin ja vähän postiinkin. Terassikahvit pidettiin sen kunniaksi, että saimme uuden terassin (tosin vuosi sitten). Terassin ensimmäisen osan kunniaksi olimme pitäneet vastaavat kekkerit jo pari vuotta sitten.

Vieraiden määrä oli arvoitus, sillä olimme unohtaneet kutsuista vastauspyynnön. Kahvipöydän tarjoiluja valmisteltiin varmuuden vuoksi reilulle 30 hengen vierasjoukolle. Puutarhapöytiin levitettiin liinoja ja kukkamaljakoita täytettiin kukilla.

Kylmä ja kuiva kausi puutarhassa

Hellejaksot olivat päättyneet samassa tahdissa kuin Suvivirren viimeiset säkeet laulettiin kouluissa. Viikko oli ollut viileä. Saavuttuani mökille puutarha ratisi kuivuuttaan. Kastelin iltamyöhään toppatakki päällä taimiparkoja, jotka sinnittelivät rajuissa kasvuoloissa. Raahasin myös järvestä kymmeniä kastelukannullisia vettä taimille. Hyttysiä kelit eivät haitanneet – niitä riitti sankoin parvin inisemässä korvan juuressa.

Aamun maisemia

Olin unohtanut, miltä kesäaamut näyttävät maalla. Aamulla viiden aikaan ihailin auringonnousua laiturilla. Aamuinen rutiinini on kiertää puutarhassa ja tutkia kasvun ihmeitä. Yhdessä yössä ehtii tapahtua paljon – tai ainakin kuvittelen niin. Pari viikkoa sitten keltaisena kukkinut kevätkullerorivi oli muuttunut siniseksi vuorikaunokkikasvustoksi. Yksittäiset muut perennat availivat nuppujaan.

Akileijat olivat aloittaneet kukintansa. Pihallamme on sekä vaaleanpunaista että sinistä maatiaislajiketta. Ne kasvavat omapäisesti, missä sattuu, yksittäisinä hassuina kukintoina. Akileijoja on aivan turhaa yrittää suitsia järjestykseen. Kasvakoot ja kulkeutukoot omia teitään.

Roskakatos – miten soma turhake!

Puutarhamajuri –äitimme on haaveillut vuosien ajan roskakatoksesta. Yllykkeenä ja kateuden aiheena olivat kylätien varren joidenkin talojen viehättävät roskakatokset. Sellaiset, joiden sisään mahtuu muovinen roskasäiliö. Olimme Tuunaaja-siskon kanssa painokkaasti vastustaneet sellaisen hankkimista. Laatikkomainen 60-lvun mökkimme ei taivu mihinkään söpöilyyn (tätä toistimme). Pitsireunainen roskakatos olisi kummallisen näköinen tien poskessa.

Vaan nyt meillä on sellainen. Syntymäpäivälahjojen keksimisen työläys sai meidät muuttamaan mielemme. ”Mitä, jos hankitaan hänelle sellainen roskakatos, josta hän on aina haaveillut?” nerokas idea putkahti jommankumman suusta. Tuumasta toimeen. Taitava terassimiehemme kylältä otti mielellään haasteen vastaan. Annoimme hänelle ”vapaat kädet”, sillä tiesimme hänet taituriksi.

Saavuttuani maalle viikonlopun viettoon, huomasin, että roskasäiliön kohdalle oli valettu betoninen alusta. Seuraavana päivänä kuulin traktorin ääntä kylätieltä. Maailman söpöin roskakatos saapui ja kylän miehet asensivat sen yhdessä hujauksessa paikoilleen.

Jos olisimme tienneet, miten onnelliseksi Puutarhamajuri tulee ikiomasta roskakatoksesta, olisimme tilanneet sen aikaa sitten. Hän hyppi kuin pikkutyttö katoksensa ympärillä ja ihasteli taitavaa työtä. Onnittelimme itseämme kekseliäisyydestä.

Tämän innoittamana tilasimme alustavasti samalta tekijältä huvimajan. Teimme niin leikillämme mutta veikkaan, että kohta traktori tuo sen pihallemme. Se on myös mielestämme tarpeeton eli se pitänee tällä logiikalla hankkia. Tulihan meille kasvihuonekin, vaikka sekin oli kiellettyjen listalla. Kerranhan täällä vaan eletään.

Hallan puraisema kurpitsa ja hento parsan alku

Voihan halla.  Aamuinen puutarhan tarkistuskierros osoitti sen tosiasian, että alavilla mailla on tosiaankin hallan vaara. Rinteen alaosaan istutetut kurpitsan taimet olivat saaneet kylmästä siipeensä. Niiden lehdet olivat muuttuneet läpikuultaviksi lötköiksi. Rinteen yläosan taimet sen sijaan kasvoivat reippaasti omissa lehtikomposteissaan. Saa nähdä, onko alavan maan sato kokonaan menetetty. Tämä pitää jatkossa muistaa, mietin. Olin huomannut, että jotkut hienohelma –ruusutkin olivat melkein menehtyneet rannan läheisyydessä.

Sen sijaan ällistyin nähdessäni pari viikkoa sitten istuttamiani parsoja. Juurakoista nousi hentoja vihreitä kasvustoja, jotka todellakin näyttivät ihan parsoilta. Enpä olisi ikinä uskonut.

Louhikon terassilla juhlitaan

Iloinen puheensorina ja kahvikuppien kilinä täytti terassin iltapäivällä. Meitä oli lähes 40 kahvikuppien kilistelijää nauttimassa yllättävästä auringonpaisteesta. Kakut riittivät ja pulla maistui.

Tuunaaja-sisko lupasi vetää tasatunnein kierroksen pihallamme ja esitellä samalla ”uuden Esikko-mökkimme tapausta” kylätien toisella puolella. Kylällä on ihmetelty, miksi olemme hankkineet riesaksemme toisen mökin, kun yhdessäkin on meille aivan liikaa töitä. No, sitä emme oikein itsekään tiedä. Ehkä samasta syystä kuin hankimme roskakatoksen. Ei kannata olla liian järkevä.

Kiviaidan kupeeseen köynnösruusu ja tietenkin salkoruusuja

Hyvän mielen tankkaus jatkuu pitkään, kun saa olla mukavassa seurassa ihanien ihmisten kanssa. Näin tapahtui myös vieraiden lähdettyä koteihinsa lämmittämään omia iltasaunojaan. Oma väki hyrisi tyytyväisenä.

Puutarhurin sormiani alkoi syyhyttää, kun viimeiset kakkuvadit oli pesty. En ollut kaivanut enkä raahannut mitään pitkään aikaan. Roskakatoskin tupsahti paikoilleen ilman yhtään omaa hikipisaraa.

Vedin siten pihakamppeet päälle ja hain kottikärryt ja lapion. Päätin istuttaa loput taimeni Esikko-mökkiä rajaavan kiviaidan kupeeseen. Olisi ihanaa katsella keittiön ikkunasta aamukahvia juodessa pittoreskia kiviaitaa ja sen päällä kiipeileviä ruusuja. Ohikulkijoille kukat toisivat myös iloa.

Kiviaita ei muuten lopu siihen kohtaan, missä sen alimmat kivet makaavat maanpinnalla. Sen opin nopeasti, kun yritin kaivaa istutuskuoppia sen kylkeen. Kiviaita jatkuu (jopa leventyen) maan alla Kiinaan saakka.

Lisämausteena kiviaidan kyljessä olivat pahalta haisevat terttuseljat, joiden oksia piti jälleen kerran katkoa pois tieltä. Seljapensas on oikea vihulainen. Trimmasimme kiviaidan syrjän kuukausi sitten ja jälleen selja kasvoi siellä jo toista metriä korkeana.

Flammentanz kiviaitaa vasten

Köynnösruusua varten kaivoin 60-70 senttiä syvän kuopan, jonka täytin vakiomateriaalillamme eli maatuneella hevosenlannalla. Köynnösruusu Flammentanzin taimi oli odottanut kohtaloaan jo kuukauden istutuspurkissaan.

Flammentanz on kaikkien köynnösruusujen äiti. Se on aloittelijan perusruusu, joka menestyy (ainakin meillä) ilman talvisuojaista I-IV –vyöhykkeillä ja kasvaa vauhdikkaasti 3-4 metrin korkeuteen. Kukat ovat tumman punaisia ja komea kukinta jatkuu pitkään. Se toivoo kasvuavukseen vettä ja ravinteita – kohtuullisia toiveita. Meillä ravinnepuoli hoidetaan pitkäksi aikaa täyttämällä koko istutuskuoppa lannalla. Ensi kesänä ruusun juurelle voi kipata lisää maatunutta lantaa ja taas matka jatkuu.

Loput muutamat salkoruusun taimet (joiden määrä on jopa omasta mielestäni mennyt kohtuuttomuuksiin) istutin köynnösruusun jatkoksi huomattavasti matalampiin istutuskuoppiin. Niiden tulevaisuus on erittäin epävarma, sillä ne jäävät pitkälti oman onnensa nojaan sateen tai nykyisen sadettomuuden armoille.

Outo lankuttaja

Kantaessani Esikko-mökin kaivosta vettä uusille istutuksille, kiinnitin jälleen huomioni outoon punnertajaan pihalla.

Risujen polttopaikalle oli jäänyt omenapuun kiertynyt ja vääntynyt paksu oksan karahka tai oikeastaan puun runko. Edestäpäin näkyi, miten oksa oli kiertynyt lähes 360 asteen renkaaksi rungon ympäri. Sivusta maisema oli aivan toisenlainen: Pihallamme punnersi tummanpuhuva tyyppi.

Tuunaaja-siskon ja minun mielestä tyypin asento muistutti maanantaijumppamme ikävää lankutusta, jota pitää kestää puolentoista minuutin verran. Vahingoniloisena mietin, miten tämän jumppaajan urakka ei lopu koskaan. Päätimme säästää oudon lankuttajan ja tehdä sen ympärille myöhemmin kukkapenkin.

Illan ihanuus peilityynellä järvellä

Jos aamut ovat ihania maalla, mitä ovatkaan illat! Tyyni vedenpinta heijasti valoa vielä yhdeltätoista illalla.

Kannoimme kajakkimme venevajasta ja asetimme ne rinnakkain omille paikoilleen rannan tuntumaan.  Seuraavalla kerralla päästään vesille.

Tästä kesä voi alkaa!